Kaikki päättyy

Olenpa ollut taas hiljainen blogin saralla... Paljon on kuitenkin tapahtunut ja mikä parasta, harjoittelu tuli päätökseensä. Huh! Aikamoinen kokemus kaiken kaikkiaan. Päälliset tuntemukset ovat kuitenkin hyvät. 

Plussat:

- Opin tekemään arviointitutkimusta

- Tein työtä, jolla vaikuttaisi olevan kauaskantoisia vaikutuksia koko järjestön tulevaisuuteen, millaiseksi osa sen toiminnoista kehittyy. Lisäksi järjestökin sai oppia ja ehdotuksia siihen, miten tehdä arviointia

- "Kenttätyöni" eli ajan vietto lasten/ nuorten/ naisten kanssa oli antoisaa, ja tulen muistamaan nämä tytöt aina

- Opin paljon itsestäni, omasta ja paikallisesta kulttuurista

Helpoimmasta päästä tämä harjoittelu ei ollut, tosin en sitä odottanutkaan. Välillä tuntui, ettei mistään tule mitään ja en saa mitään tehtyä. Kulttuurierot ja kielimuuri toivat omat haasteensa. 

Tehdyn työni lisäksi sain kiitosta rehellisestä ja kyseenalaistavasta tavastani toimia. Kysyin kun oli epäselvää, sanoin suoraan mitä ajattelin, nostin vaikeat asiat esille ja keskustelin kaikista tuntemuksistani. 

Erikoista oli se, miten opin käyttämään ääntäni :D Joskus, jos halusi saada asiansa kuuville, sai reippaasti puhua toisten päälle ja sanoa että "Ei, asia ei ole näin". Varsinkin, kun toisella puolen pöytää istuu kokenut lastenpsykiatri, sitä tunsi olonsa hieman kiusalliseksi. No, kukaan ei tiedä kaikkea, vaikka asiantuntijuutta löytyykin. Hienoa oli, että omat ajatukset sai tuoda suoraan esille. Tosin huomasin myös sen, että aina tällaiset "huutelevat" istunnot eivät ole tehokkaimpia, ja opin arvostamaan myös suomalaista, kuuntelevaisempaa kulttuuria.

Niin kuin arvata saattaa, Intia on jättänyt jälkensä minuun. Voi vaan ihmetellä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja omaa hyvinvointivaltiota. Kyllä, kaikesta huolimatta Suomella menee varsin hyvin, ja ihmiset valittavat uskomattoman typeristä asioista. Toki ihminen on aina ympäristönsä summa, eikä intialaisten ja suomalaisten ongelmat ole suoraan verrannollisia... Mutta silti jotain perspektiiviä sitä toivoisi. Suomalaisella on varaa valita monen asian suhteen.

Kirjoittaisin jotain fiksua tähän loppuun jos osaisin. Sen sijaan olen vain liikuttunut. Eikai tähän kaikkeen ole enää sanoja.

Kuka pelkää pimeää?

Intialaiset naiset on opetettu pelkäämään pimeää. Silloin naiset ryöstetään, raiskataan ja pahoinpidellään. Naisista jokunen osa ei taida liikkua ulkona yksin tai edes seurassa illalla puoli seitsemän jälkeen, eli silloin kun aurinko laskee. Vaikka eihän se pimeä itsessään ketään taida ryöstää. Toki se voi lisätä riskiä, mutta niin voi moni muukin asia, kuten vaikka idiotismi. 

Intiassa tapahtuu paljon kaikenlaista, myös niitä ikäviä asioita. Täällä on paljon populaa, joten niin hyvässä kuin pahassa, sattumuksiakin on enemmän. Intian kaltaisella maalla on omat ongelmansa, mitkä kärjistyvät ihmisten toimintaan. Köyhyys ajaa tekemään erinäisiä asioita, koska ihminen haluaa selvitä hengissä. Jos syntyy tai joutuu kadulle, sielläpä sitten todennäköisesti loppuelämäsi olet. Ei täällä ole ilmaista koulutusta, terveydenhuoltoa tai sosiaaliavustusta. Niin ikään seksuaalikasvatusta ei tarjoa kukaan ja vain naimisissa olevat saavat saada lapsia. Abortti on laiton, ellei sikiö vaaranna äidin terveyttä ja keskeytys pitää siitä syystä tehdä. Naisen asema on muutenkin mitä on.

Silti jokaiselle naiselle ei kuitenkaan tapahdu jotain ikävää, kun hän astuu ovesta ulos. Ei jokaisesta naisesta tule automaattisesti uhri pimeän tullessa. Jokaiselle ulkomaalaisellekaan ei satu jotain. Kaikki intialaiset eivät ole pahoja ja vaarallisia. Edes kaikki miehet eivät ole vaarallisia (ajatella). Pelkoa lietsotaan kuitenkin koko ajan. Niin paljon, että siitä on tullut rasittavaa. Toki vaarat pitää tiedostaa, ja Intiassa liikkuvan naisen tulee noudattaa varovaisuutta ehkä enemmän kuin jossain muualla. Silti joku järki käteen. Puolialasti ei kannata liikkua, rahoja ei tarvitse esitellä ja epäilyttävän näköisiä kujia kannattaa välttää. 

Henkilökohtaisesti en ole itse kokenut tai nähnyt kaksi kuukautta maassa olleena yhtään uhkaavaa tilannetta. Kuljen seurassa mutta myös yksin. Myös pimeällä jonkun verran. Toistaiseksi pimeä on ollut ystävällinen. Itsestään selvää on se, että noudatan varovaisuutta ja tervettä järkeä koko ajan. Tiedostan, että minullekin voi sattua jotain, niin kuin kenelle tahansa. Jos haluaa olla täysin turvassa, kannattaa tietysti jäädä kotiin. Tai no, siinäkin on omat vaaransa, asut sitten Intiassa tai Suomessa. 

Intiassa liikkuvalle suosittelen kuitenkin järjen käyttöä ja varovaisuutta jatkuvan pelkäämisen sijaan.

P.S. Pimeällä Intiakin voi olla hiljainen.

Kohtaamisia

Muutamia tilanteita ja asioita matkan varrelta...

Mikä tahansa ongelmasi onkin, kaikki tarjoutuvat auttamaan. Kukaan ei sitä kuitenkaan tee aktiivisesti siten, että keskeyttäisi hetkeksi oman hommansa, ja keskittyisi sinuun. Sitä ei tapahdu sillä hetkellä eikä myöhemminkään. Siinähän sitten odottelet pari päivää ja todennäköisesti kenelläkään ei ole edelleenkään vastauksia. Ainakaan jos et ole koko aikaa roikkumassa hihassa ja kysymässä niitä. Vaikka kysymyksesi olisi mitä yksinkertaisin, se ei vaikuta asian hoitamisen nopeuteen. Helpointa on tehdä kaikki itse. Onneksi on internet.

Sitten kun/jos alat saamaan vastauksia, ne voivat olla epäoleellisia suhteessa siihen, mitä halusit tietää. Eli täysin aiheen vierestä, korkeintaan sinne päin. On myös mahdollista, että saat paljon sekalaista tietoa, joka herättää sinussa kymmeniä kysymyksiä lisää. Edelleen, asiat hoituvat nopeiten, kun tekee selvitystyötä itse.

Sähköposteihin vastaaminenkaan ei ole niin joutuisaa kuin mitä se voisi olla. Siihen ei edes liity sähkökatkot, hidas nettiyhteys tai muukaan varsinainen este, vaan asia nyt vaan on niin. Sähköposteihin vastaillaan kun joudetaan. Viikko ja kuukausikin on vielä ihan hyvä aika. Ihan sama miten yksinkertainen asiasi on.

Ihan normaalit keskustelutkin voivat olla hämmentäviä. Jatkuvasti huomaan keskusteluissa miettiväni, että miksi ihmeessä tuo kertoo minulle kaiken tuon. Aiheet pomppii miten sattuu ja mikään ei välttämättä liity yhtään mihinkään. Silloin tällöin se on ihan ok, mutta kun enemmistö keskusteluista on tällaisia, se tuntuu rasittavalta. Ja oma hiljaisuus tulkitaan tottakai siten, ettei minua kiinnosta. Suoraan sanottuna, ei aina kiinnostakaan :D Toki sitä pyrkii olemaan loukkaamatta ketään, mutta loputtoman puhetulvan edessä aina ei vaan jaksa. Intialaisille hiljaisuus lienee ehkä muutenkin vähän outo asia. Kieltämättä, siitä on itsellekin tullut vähän vierasta. Yksityisyyttä on myös ikävä. Asuntolan oma huoneeni katolla kävi liian tukalaksi, joten muutin alakertaan. Alakerrassa ei ole kenelläkään omaa huonetta, vaan ne jaetaan. Minä olen samassa yleensä kahden muun tytön kanssa. Miksi sanon "yleensä", johtuu siitä, että siellä ramppaa milloin mitäkin kummin kaimaa nukkumassa. Sentään kukaan ei ole vielä omaan viereeni tunkenut, mutta sekään ei liene enää ihme. Tytöt myös käyttävät kaikkia huoneita miten sattuu. Monestikaan ei tiedä kenet mistäkin voi löytää. Yhdellä tytöllä on myös kiva unirytmi, hän herää aamuisin aina kolmen-neljän aikaan :D Jos muuten sattuukin olemaan hiljaisempaa, niin vieressä oleva keittiö hoitaa senkin puolen. Kokillamme on lievästi agressiivinen tyyli tiskata. Jos sekään ei vielä riitä, niin huonetta viilentävä air-cooleri (köyhän miehen ilmastointi) pitää kohtuullista melutasoa yllä. Lievästi kaoottista, mutta sellaista se on, menetpä minne tahansa. Aika hyvin sitä kuitenkin oppii ottamaan oman rauhansa, tapahtuipa ympärillä mitä tahansa.

Eräs päivä matkasin bussilla Delhistä Greater Noidaan. Bussin oikeanpuoleiset muutamat penkit on varattu ensisijaisesti naisille. Jos naisia ei bussissa ole, miehet luonnollisestikin myös käyttävät niitä penkkejä. Istuin ikkunapaikalla, ja vieressä istuva mies ja hänen takana istuva nainen alkoivat riidellä kovaan ääneen. Kuvittelin, että he ovat pariskunta, ja selvittelevät keskinäisiä asioitaan. Lopulta mies siirtyi etäämmäs minusta, istuen käytäväpaikallaan hyvin epämukavan näköisesti. Penkit ovat sellaiset, että kahden ihmisen istuessa vierekkäin on mahdotonta, etteikö käsivarret tai jalat osu yhteen. Niin kuin nyt yleensä pienissä busseissa voi olla. Takanani istuva nainen kysyi, että häiritseekö vieressäni istuva mies minua. Hämmästyin kysymystä enkä saanut sanottua mitään järkevää. Ilmeisesti näiden naisten mielestä miehen olisi pitänyt istua penkissään eri tavalla, jotta ei olisi käsivarrestaan koskenut omaan käsivarteeni. Hän istui penkissään aivan normaalisti, eikä koko aikana tainnut edes katsoa minuun päin. Hän oli todennäköisesti suivaantunut, koska halusi vain istua rauhassa. Kukapa ei. Joskus tässä kulttuurissa suunnilleen kaikki tulkitaan seksuaaliseksi häirinnäksi.

Tässä vielä joitakin kommentteja ja töksäytyksiä, joita olen saanut kuulla. Mitä ne kertookaan tästä niin erilaisesta kulttuurista ja ajatusmaailmasta...

"Ai eikö teillä ole katulehmiä Suomessa? Omistaako joku ne lehmät vai?"

"Ai eikö teillä ole katulapsia?"

"Miksi suomalaiset hankkivat lemmikkieläimiä?"

"Laittomiksi lapsiksi meillä kutsutaan niitä, jotka syntyvät avioliiton ulkopuolella."

"Entä jos suomalainen pari on yhdessä vuosia, muttei naimisissa, niin mitä tapahtuu jos toinen kuolee?" (En täysin ymmärtänyt kysymystä vaikka yritin selvittää. Ilmeisesti asia liittyy siihen, miten eloon jääneen elämä jatkuu)

"Jos sinun pitää sanoa miehelle, että sinulla on kuukautiset, mitä sinä sanot?" (Liittyen siihen, ettei naiset voi käydä temppelissä kuukautisten aikana. Kuukautisista ei välttämättä voida puhua vastakkaiselle sukupuolelle, ja jotkin naiset eivät tiedä mitä sanoa, jos esim. perhe on menossa temppeliin)

"Minä luulin vielä 19-vuotiaana, että jos poika suutelee minun kättä voin tulla raskaaksi"



Ja pari henkilökohtaista tai muuten vain hauskaa:

"Intialaisilla naisilla on tosi paljon tukkaa. Sinulla ei taida olla."

"Etkö koskaan laita öljyä sinun tukkaan?" (Intialaiset naiset tykkäävät uittaa tukkansa kookosöljyssä, siihen tulee mukavasti kiiltoa siten)

"Syötkö joka päivä hedelmiä? Sen takia sinun iho on varmaan niin vaalea."

"Minkälainen vaatimuslista sinun äidillä on sinun tulevasta aviomiehestä?"

"Oletko koskaan ollut lihava?"

"Miten sinä osaat keittää pastaa?"

Udayan Care

En ole vielä tainnut kirjoittaa koko järjestöstä, joten teen sen nyt. 

Ensinnäkin, Intiassa on noin 20 miljoonaa orpoa. Tämä on "vain" 4% Intian kokonaislapsimäärästä, mutta silti aivan käsittämätön luku. Populaa koko maassa on tällä hetkellä 1,28 miljardia, mikä tekee siitä toiseksi asutuimman heti Kiinan jälkeen.

Udayan Care on Intiassa toimiva hyväntekeväisyysjärjestö, joka toimii heikompiosaisten lasten, nuorten ja naisten kanssa. Päätoimisto on New Delhissä, mutta toimintaa löytyy eri puolilta Intiaa yhteensä 13:sta eri kaupungista. Järjestö toimii täysin lahjoitusten varassa, ja kuka tahansa voi toimia lahjoittajana. Jotkin yritykset ovat toimineet lahjoittajina säännöllisesti.

Järjestön on perustanut vuonna 1994 lääkäri Kiran Modi. Hän laittoi pystyyn ensimmäisen Kodin hylätyille ja orvoiksi jääneille lapsille. Myöhemmin järjestön kasvaessa ja toiminnan laajentuessa, orpokotien lisäksi on tullut muutakin toimintaa. Erilaisilla projekteilla tuetaan mm. lasten mielenterveystyötä, naisten korkeampaa koulutusta sekä lisätään heikompiosaisten työvalmiuksia eri yhteisöissä. Isosisko ja pikkusisko -toiminnassa on mukana vapaaehtoisia, jotka toimivat tukihenkilönä jollekin slummissa asuvalle lapselle tai nuorelle. Jälkihuolto-ohjelma tarjoaa tukea itsenäistyville, Kodeista pian pois muuttaville nuorille.

Orpokoteja, joista puhutaan yleensä Koteina (orpo nimitystä ei käytetä, sillä kyseiset Kodit ovat lapsen perhe) on tällä hetkellä 13. Kotien tarkoituksena on toimia kodinomaisena, turvallisena ja pitkäaikaisena kasvuympäristönä lapselle. Jokaisessa Kodissa on lapsia 10-15, poikkeuksena isompi yksikkö Greater Noidassa, jossa tilaa on enemmän. Lapset ovat iältään 6-18 vuotta ja pojat ja tytöt asuvat eri Kodeissa. Alle 6-vuotiaita lapsia ei ole, sillä uskotaan, että pienemmillä on vielä mahdollisuus päästä adoptoitavaksi.

Kodeissa asuvat ja työskentelevät elinikäiset vapaaehtoiset eli caregiverit. He ovat yleensä vanhempia naisia, joilla on järjestön tarjoama perehdytys tehtävään. Riippuen kodista, paikalla on myös kodinhoidollisissa töissä avustavia henkilöitä. Jokaisella Kodilla on oma sosiaalityöntekijä, joka on paikalla arkisin. Lisäksi Kodeilla on Mentor äidit tai isät, jotka ovat tavallisia aikuisia, jotka haluavat olla lasten ja nuorten tukena. Nämä mentorit vierailevat Kodeilla säännöllisesti.

Järjestössä toimii koulutettuja työntekijöitä ja paljon vapaaehtoisia erilaisissa tehtävissä. Ulkomailta otetaan mieluusti harjoittelijoita ja vapaaehtoisia mukaan järjestön toimintaan. 



Kaikki tiedot järjestöstä ja lisätietoja löytyy Udayan Caren kotisivulta: http://udayancare.org 

Kuvia

 Taatelikauppias, Old Delhi

Maustemarkkinat, Old Delhi

 Nämä jäi mysteeriksi, jotain kuivattuja sipsien tapaisia?

Etelä-Intialaista ruokaa, kookosta joka puolella ja vähemmän lehmänmaitojuttuja :-)

Suun raikastimet, fenkolinsiemeniä ja sokeria. 

 Katutaidetta.

Vaimonhakupalstat paikallisessa lehdessä. Järjestetyt avioliitot ovat täälläpäin yleisiä, vaikka rakkausliittojakin solmitaan. 

Temppeli-alueelta.

Tyypillinen intialainen vaate, kurta. 

Old Fort. 

Turisteiltiin urakalla ihanan työkaverini, Renalin kanssa. 

Hajonnut kovalevy, sairaalakeikka ja viimeinkin valmis projektisuunnitelma!

Hups, viimeisestä postauksesta onkin vierähtänyt jo tovi. Yritän olla ahkerampi tästä eteenpäin :-) Monien sattumuksien kautta harjoittelukuviot ehkä viimeinkin pääsevät vauhtiin...

Aloitetaan tästä viimeisimmästä, eli sairaalareissusta. Minäkään en siis onnistunut vatsavaivoja Intiassa välttämään. Hygieniataso on täällä mitä on, ja jonkinlaisen turistiripulin saa kuulemma noin 80% Intiaan matkaajista. Yleensä tauti talttuu itsekseen parissa päivässä, eikä sairaalahoitoa vaadita. Minulla oli kuitenkin pientä oiretta pidemmän aikaa ja suuntasin sitten lääkäriin. En edes tajunnut, että siinä vaiheessa oli jo nestehukkaa sen verran, että tippa oli tarpeellinen. Sain siltä istumalta suoraan sänkypaikan. Olo ei missään vaiheessa ollut mitenkään kamalan huono. Olen kuullut tarinoita, kun tavaraa tulee molemmista päistä ja kuumetta on niin paljon, että taju tuntuu lähtevän. Minulla ei ollut kuumetta, enkä oksentanut. Vessassa istuin aina välillä, mutta sielläkään en asunut=D Nautittu ruoka ja juoma ei nähtävästi kuitenkaan enää imeytynyt, ja kuivuminen meinasi yllättää. Ruokahalun puutetta olin viime aikoina kokenut, mutta ajattelin sen johtuvan helteestä. Noh, jäin sairaalaan maanantaina ja testejä tehtiin. Perjantaina olin edelleen sisällä, eikä mitään löydöksiä edelleenkään ollut. Turbaanipäinen ylilääkäri (oletan) oli kuitenkin aika vakuuttunut, että kyseessä oli Giardia-niminen loinen (googlettakoon ken uskaltaa). Helposti häädettävissä, ja tulee yleensä saastuneen juomaveden mukana. Sitäpä nyt on tietysti mahdoton jäljittää, mistä moisia kavereita olen saanut. Voisin veikata sitä kertaa, kun Kodilla juomaveden filtteri oli rikki, eikä kukaan informoinut minua (tai ketään muutakaan). Tartunta on voinut tulla mistä tahansa muualtakin, sen verran monessa paikkaa on syöty ja juotu. 

Sairaala oli yksityinen, pieni ja kodikas paikka. Henkilökunta oli uskomattoman ystävällistä porukkaa, eikä missään vaiheessa tuntunut, että olisin huonoissa käsissä. Lääkäreitä vaikutti olevan paljon. Olin yksin kaksipaikkaisessa huoneessa television ja langattoman nettiyhteyden kanssa. Ruoka oli länsimaalaisempaa, ja sain esittää toiveita mitä haluan syödä. Eipä siinä siis hätää ollut. En ole paljoa sairaaloissa aikaa viettänyt, mutta jos pitäisi viettää, ja voisin valita, niin menisin ehdottomasti tuonne takaisin. Niin, oli siellä vielä oma piha-aluekin, jossa oli hyvä ruokkia oravia :-)

 Oma huone

Piha-alue

Voisin jopa ihan mainostaa, jos jollekin tulee Delhissä ollessa sairaalalle tarvetta =D Paikan nimi on East West Medical Center (South Delhi) ja nettisivu löytyy täältä: http://www.eastwestrescue.com/home.html

Ennen tätä sattumusta kamppailin kovasti läppärini kanssa, joka ei toiminut normaalilla tavalla. Melkein heti Intiaan saapuessani se vaihtoi päälle jonkinlaisen "Indian beatin" ja kaikki toiminta koneella tuntui kestävän ikuisuuden. Mikäs sen ärsyttävämpää kuin työskennellä hitaalla koneella hitaassa maassa hitaan nettiyhteyden kanssa. Ihana IT-tukeni Suomessa yritti auttaa parhaansa mukaan, mutta vikaa ei tuntunut löytyvän. Asiaa ei auta se, että olen tämän aihealueen kanssa hyvin tietämätön ja valitettavasti myös epäkiinnostunut. Oli aivan toivottaman tylsää viritellä erilaisia korjaustoimenpiteitä. Kaikkea piti kuitenkin yrittää, ja mieluummin ensin näin, jottei minun tarvitse mennä koneeni kanssa paikalliseen liikkeeseen selittämään asiaani, jota en varmasti englanniksi osaisi selittää. No, lopulta sinne liikkeeseen oli mentävä, parikin kertaa. Ojensin työntekijälle puhelimen kouraan, jotta puhuu tukihenkilöni kanssa itse :D Mitäs minä tietämättömänä, siinä välikädessä. Lopulta kävi ilmi, että koneen kovalevy oli päättänyt sanoa sopimuksen irti. Tottakai tämäkin piti sitten käydä täällä Intiassa. Uuden ostaminen ja laittaminen olisi tullut kotona halvemmaksi, mutta en nähnyt asiaan paljon vaihtoehtoja, enhän ollut palaamassa kotiin vielä pitkään aikaan. Noh, nyt hommat taas toimii ja ei tarvitse enää miettiä mikä on esimerkiksi käyttöjärjestelmä englanniksi...

Uskokaa tai älkää, nyt on viimein myös projektisuunnitelma valmis. Luulen siis tietäväni hyvin paljon siitä, mitä tulen loppuaikanani tekemään. Eihän tähän mennytkään kuin noin kuukausi. En tiedä miten jaksoin taistella ja odottaa asian kanssa niin paljon, mutta jotenkin jaksoin. Sain myös kovasti kiitosta siitä, miten kärsivällinen olin. Moni muu on kuulemma samassa tilanteessa ruvennut tekemään omia juttuja. Kun kuulin tuon, mietin lähinnä sitä, että ehkä teidän kannattaisi miettiä miten ehkäistä tämmöiset "tilanteet"... Enkä todellakaan ollut kärsivällinen, sen tietävät paikan muut vapaaehtoiset joille olen antaumuksellisesti aukonut päätä turhankin usein. Mutta siis, tarkoituksenani on tutkia järjestön mielenterveysohjelman työpajoja ja seminaareja ja arvioida niitä. Miten ne ovat muuttuneet vuosien aikana ja miten niitä voisi kehittää. Arviointityö on olennaista järjestön kehittymisen kannalta, jotta tulevaisuudessa he voisivat toimia entistä paremmin. Tähän saakka arviointia ei ole juurikaan tehty, siksi se nähdään merkittävänä asiana. Se, miksi minä olen "se valittu" tähän hommaan jäi vähän auki... mutta kiva että luottoa on =D 

Projektihan poikkeaa valtavasti siitä, mitä kuvittelin tänne tullessani tulevani tekemään. Toki olisin voinut pysyä kannassani ja tehdä jotain omaa lasten kanssa. Pidemmällä tähtäimellä toivon kuitenkin arviointityön auttavan järjestöä paljon enemmän. Lapsia ja nuoria en ole kuitenkaan jättänyt, vaan vierailen Kodilla säännöllisesti. Olkoonkin tämä sitten toimintaympäristöön tutustumista, eikä varsinaisesti kuulu projektiini. Kaikki ne tytöt ovat vain niin mahtavia, ettei riitä sanoja kuvaamaan :-)

Viikonloppuja

Viikonloppuna ei tehdä toimistohommia, joten ensimmäinen vapaa viikonloppu koitti viime viikolla. Intialaiset kaverit veivät minut ja Johannan (saksalainen huonekaverini) Vrindavaniin ja Agraan. Matka oli tarkoitus aloittaa aamuviideltä, jolloin auton piti startata Delhistä. Tunnolliset eurooppalaiset odottelivat ajoissa, minä silloin Greater Noidassa ja Johanna Delhissä. No, jokin kesti ja kesti, ja nousin autoon hieman ennen kahdeksaa. Vieressäni istui vanhempi rouva, joka paljastui kaverimme äidiksi. Ahaa, äitikin tulee siis mukaan, selvä. Eipä siinä mitään. Selvisi myös, että palaamme vasta seuraavana päivänä Delhiin. Kiva, että joku kertoi meillekin =D. Täällä tuntuu yleisesti toimivan asiat niin, että kaikkea pitää osata kysyä. No, Greater Noidasta matka jatkui kohti etelää vauhdikkaasti pitkin moottoritietä. Toisten autojen ohittaminen tapahtuu tyyliin "missä ja milloin vain". Penkissä pysyminen oli välillä hankalaa, mutta siihenkin tottui. Äidillä oli meille kovastikin asiaa, mutta yhteistä kieltä ei tietenkään ollut. Oletettavasti hän myös toisteli ja elehti samoja asioita moneen kertaan, koska tiesi ettemme ymmärrä. Se ei silti auttanut ymmärtämään läheskään kaikkea. Hymyilimme ja nyökyttelimme ja loppumatkasta kasvolihakset oli jumissa. 

 Vrindavanin pienillä teille kulkeminen ei sitten ollutkaan enää niin joutuisaa.

Vrindavan on hinduille pyhä paikka, sillä Krishnan uskotaan syntyneen ja kasvaneen siellä. Temppeleitä on paljon, ja kiersimmekin niitä aamusta iltaan. Erittäin uskonnollinen äiti viipyi ison tovin monissa niistä. Väriä ja jumalia oli sen verran että vähemmästäkin olisi mennyt sekaisin. Lisäksi ihmisten määrä ja väkijoukossa puikkelehtiminen otti välillä koville. Äiti pyöri ketterästi jokaisen kolkan ja kehotti minua ottamaan kuvia milloin mistäkin. Illan viimeisen temppelin kohdalla piti jo todeta, ettei jaksa mennä sisälle asti. 

 Temppeleissä kuljetaan paljain jaloin.

Seurueemme.

Kaikennäköistä pyörykkää ja palleroa, uppopaistettuna tottakai.

Pientä evästä (astia on tehty puun lehdestä!)

Seuraavana päivänä matka jatkui Agraan, jossa Taj Mahal sijaitsee. Ilma oli sateinen ja pilvinen, mutta siltikin käymisen arvoinen paikka :-) 

Yksityiskohtia.

Tämän jälkeen suuntasimme takaisin Delhiin. Matkaa oli vajaa 200 km, mutta siihen taisi mennä lähemmäs neljä tuntia. Menijöitä oli muutama muukin, ja liikenteen seassa menevät lehmät menevät omaa tahtiaan...

Tänä viikonloppuna on katsastettu katoltamme hämärästi näkyvä lotustemppeli. Lisäksi eksyimme tori-alueelle, joka oli selkeästi varakkaammille paikallisille ja ulkomaalaisille. Hinta-taso oli moninkertainen ja paikalta löytyi myös tuttuja kauppoja kuten The Body Shop. Mitä tahansa ruokaa länsimaalaisella on ikävä niin sitä löytyi täältä. Huomenna on tarkoitus suunnata ainakin vanhaan Delhiin ja "mauste-markkinoille"! Mainittakoon että hyvin tarkenee, lämpötila huitelee reilussa kolmessakymmenessä!

 Lotus.

Gandhi Smriti. Paikka missä Gandhi vietti viimeiset päivänsä.